Hakiessani yliopistoon opiskelemaan eniten pelkoa ja ahdistusta tuotti ajatus sitoutumisesta viideksi vuodeksi tekemään samaa asiaa samassa paikassa. Olin lukion jälkeen saanut ensimakua maailmasta, jossa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista tekemistä ja kokemista. Yhteen alaan sitoutuminen jännitti, mutta onneksi kattavat valinnaismahdollisuudet tarjosivat monipuolisuutta vuosiin.

Opintosuunnitelmiin tarttui jo varhain mukaan salamatkustaja; uramörkö. Ensimmäisen vuoden Disneyland -kuplan haihduttua uramörkö alkoi vähitellen kasvaa. ”Pitää löytää oman alan kesätöitä, pitää löytää harkkapaikka, pitää tehdä hallitushommia että työllistyy, pitää valmistua ajoissa, pitää olla työpaikka valmiina heti kun saa paperit- mikäli näin ei ole, niin mä oon luultavasti just se josta tehdään hesariin juttu viidettä vuotta oman alan töitä etsivänä sosiologina”. Ahdistaako jo? Niin muakin.

Helmikuussa ennen vaihtoon lähtöä viilasin CV:n kuntoon, jotta olen valmiina työnhakuun heti kun joka keväinen Suomen laajuinen työttömien opiskelijoiden stressitesti alkaa. Ei kuitenkaan mennyt kun muutama viikko, ja eräs ilta joogatessani mulla välähti- jos mä nyt saan jonkun unelma uraduunin, niin sehän tarkoittaa sitä, että sitten pitäisi oikeasti sitoutua työelämään. Juuri kun kauan odotettu valmistumisen ja ”vapauden” hetki koittaa, pitäisi kiinnittyä seuraavaan instituutioon. Eieiei ajattelin- ja tunsin kivikasan vierivän harteiltani.

Olen viimeisten kuukausien mittaan uskaltanut päästää itseäni yhä kauammas uramöröstä, ja pyrkinyt tunnistamana syvempiä tunteita ja ajatuksia sen taustalta. Olen muistanut, kuinka ”hienoon uraan” kiinni pääseminen ei oikeastaan ole koskaan ollutkaan minun ensisijainen tavoitteeni hakiessani yliopistoon- Uteliaisuus ja halu ymmärtää maailmaa ja ihmisten toimintaa sen sijaan oli.

Rakastan tehdä töitä ruohonjuuritasolla ihmisten kanssa, nautin luonnossa liikkumisesta, arvostan vapautta ja sitä, että saan viettää aikaa perheen ja ystävieni kanssa. Usein tietokoneella istuttujen päivien jälkeen ikävöin kaupassa työskentelyä, vanhustenhoitoa, marjahommia ja muita ulkotöitä. Taustalla vaani kuitenkin ajatus; tuotanko pettymyksen yhteiskunnalle, jos en löydä alani töitä? Menevätkö kaikki yhteiskunnan koulutukseeni laittamat varat hukkaan? Olisiko joku toinen ansainnut paikkani, jos en osaakaan täyttää näitä saappaita tavalla, jota valmistuneelta odotetaan?

Ei olisi, vastaan itselleni. Näin valmistumisen kynnyksellä mieleni on rauhallinen. Uskon omaan osaamiseeni ja siihen, että varmasti joskus pääsen hyödyntämään tutkintoani. Kun ”heti” on vaihtunut sanaan ”joskus”, olen alkanut odottamaan innolla arkea, jossa pääsen mahdollisesti tekemään ja kokeilemaan taas paljon erilaisia töitä ja työskentelemään vaihtuvissa työ-ympäristöissä ja porukoissa. ”Kaikkea kannattaa kokeilla” -asenne työtä kohtaan on aina tarjonnut upeita mahdollisuuksia nähdä miten maailma toimii eri vinkkeleistä.

Olen löytänyt jälleen itsestäni kauan kaivatun uteliaisuuden, avarakatseisuuden ja sisäisen vapauden työelämää ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Tutkintoni ei tuota minulle enää painetta ”tulla joksikin”, vaan olen oppinut näkemään sen yhtenä korttina pakassa. Korttina, jota olisi hienoa joskus hyödyntää, mutta se ei määritä koko kättä.

-Sosiologin päiväkirja

Alkuperäinen julkaisu Instagramissa 27.5.2022.