Jatkuva itsensä korjaaminen optimointi voi luoda asemastaann epävarmalle tunteen kontrollista taloudellisesti epävarmoina aikoina  

Jatkuvasta itsensä kehittämisen ja terapiakulttuurista kuulee yhä kriittisempiä äänenpainoja. Moni – itseni mukaan lukien – on pyrkinyt vuosien ajan paremmaksi ja optimoidummaksi versioksi itsestään.

Miksi jotkut meistä lankeavat lähes self-obsessed-tilaan itsensä kehittämisen kulttuurissa, kun toiset näyttävät elävän elämää rennommalla otteella?

Monet selityspolut, myös tämä, johtavat uusliberalistiseen kulttuuriin.

Sosiologi Veera Koskisen (2021) mukaan nykyajan vauraiden maiden ihannekansalainen tarkkailee ja kehittää aktiivisesti hyvinvointiaan. Hyvinvointityön (huom. työn) ajatellaan kertovan paitsi kehon hyvinvoinnista myös elämänhallinnasta ja sosiaalisesta statuksesta.

Modernin elämän fyysistä, henkistä ja sosiaalista stressiä vastaan kamppaillaan hyvinvoinnin tavoittelun kautta. Hyvinvoinnista ja somessa esitellystä ihannekansalaisuudesta on tullut pääomaa, joka kääntyy parhaimmillaan yksilön eduksi työelämässä ja näkyy myös tulotasossa.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihminen hakee luontaisesti kontrollia niistä asioista, joihin pystyy vaikuttamaan. Monelle meistä uppoutuminen hyvinvoinnin ja itsekehittämisen kulttuuriin onkin tapa kokea hallintaa epävarmassa maailmantilanteessa ja hauraassa asemassa yhteiskunnassa.

Sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista pääomaa runsaasti omaavat, asemassaan paremmin turvatut ihmisryhmät eivät siksi ole yhtä alttiita jäämään itsensä kehittämisen ja wellness-skenen varjopuolien loukkuun kuin he, joiden asema yhteiskunnassa on epävarmempi.

Mitä jos itsensä kehittäminen ja jatkuva hyvinvoinnin optimoiminen eivät olekaan yksilöllinen valinta vaan yhteiskunnallisen aseman synnyttämä pakko epävarmoina aikoina? Elämmekö maailmassa, jossa ihminen uskaltaa lopettaa itsensä kehittämisen vasta kun kokee olevansa turvallisessa asemassa: riittävän omana itsenään?