“Ai haluut matchan? Emmä jaksa tehä. Mee hakee tosta kulman takaa.”

Se oli ensimmäinen lause, jonka kuulin palattuani Suomeen.

Piipahdin stadin trendipaikassa, joka tunnetaan mutkattomista sosiaalisista säännöistään.

Silti kohtaaminen tuntui märältä rätiltä vasten kasvoja.

Olin juuri palannut kulttuurista, jossa small talk ja kohtelias kohtaaminen kuuluvat arkeen. Kaupoissa ja kahviloissa käydyn smalltalkin lomassa kuulin, että erään miehen haave on päästä joskus Tikkakosken ilmailumuseoon. Toinen oli ollut historian opettajana Suomessa ja arvosti suuresti historiaamme. Kolmas haaveili valokuvausmatkasta Lappiin.

Pienet kohtaamiset, jotka eivät velvoita mihinkään mutta muistuttavat, että olemme toisillemme olemassa.

Kävellessäni kotirappuun yritin tervehtiä laitoshuoltajaa vain huomatakseni hänen kääntyvän pois avattuani oven. Ymmärrän hyvin sosiaalisen ahdistuksen ja kiireen, mutta olo oli silti yksinäinen.

Olin ehtinyt jo unohtaa, miltä tuntuu asua pääkaupungin kerrostaloalueella, jossa ihmiset usein suojaavat omaa energiaansa sulkemalla muun maailman ulos.

Sosiaalisuus vaatii enemmän työtä, suunnittelua ja organisointia. Pitkän talven ja sisällä tapahtuvien harrastusten ansiosta ihmisiä ei juuri kohdata vahingossa.

Ja ne, joihin törmää, ovat usein kohteliaan välinpitämättömyyden ja blasé-asenteen suojissa.

Sosiologi Georg Simmel kuvasi blasé-asenteella tilaa, jossa ihminen alkaa suhtautua ympäristöönsä hieman välinpitämättömästi liiallisten ärsykkeiden seurauksena. Kaupungin äänet, ihmiset ja jatkuva informaatiotulva kuormittavat hermostoa, eikä kaikkeen voi reagoida.

Blasé-asenne onkin luonnollinen psykologinen suojamekanismi, jolla säästämme energiaa ja suojaamme omaa mieltä.

Samalla mikrokohtaamisten puute kuitenkin vähentää sosiaalisia kohtaamisia, osallisuuden kokemusta ja pitää meidät etäällä toisistamme.

Ja talvisin se saattaa tehdä meistä yksinäisempiä kuin koskaan.