Uusliberalistinen, kapitalistiseen järjestelmään pohjaava yhteiskuntamme ohjaa meitä lapsesta saakka menemään jotain kohti: koulutodistuksia, harrastuksiin liittyviä tavoitteita, koulupaikkoja, tutkintoja, töitä, perhettä… Monet meistä oppivat elämään elämänsä aina seuraavaa, kauemmas karkaavaa tavoitetta tavoitellen.

Meille opetetaan tyytyväisyyden sijaan tyytymättömyyttä.

Arrival fallacy, eli “saapumisen harha”, kuvaa ilmiötä, jossa uskomme tietyn tavoitteen saavuttamisen tekevän meidät onnellisiksi. Todellisuudessa onnellisuus usein palautuu pian tavoitetta edeltävälle tasolle, kun totumme uusiin olosuhteisiin.

Meidät on ohjelmoitu elämään tämän harhan mukaan: siten olemme tuottavimpia – mutta usein myös onnettomimpia. Onnemme karkaa aina vain kauemmas, koska saamme näennäisesti isompia palkintoja tyytymättömyydestä tyytyväisyyden sijaan.

Tänä vuonna olen oppinut siirtymään tavoitteellisuuden mentaliteetista kohti tyytyväisyyden mentaliteettia.

Se on tehnyt oloni paikoin tyhjäksi, mutta tyhjyyden kohdatessani myös syvästi rauhalliseksi. Olen yhä tyytyväisempi siihen, missä olen, hyväksyvämpi ja armollisempi itseäni kohtaan, ja kiitollisempi arjen pienistä, merkityksellisistä hetkistä. Olen opettanut hermostoani hyväksymään käsillä olevan hetken ilman jatkuvaa painetta tulevaisuudesta tai oman arvon liittämistä saavutuksiin.

Totta kai olen ollut myös tuottamattomampi. Teen vähemmän projekteja, harkitsen tarkemmin, mihin lähden mukaan, ja pyrin kanavoimaan energiaani harvempiin asioihin.

Uuden ymmärryksen myötä mielenterveyteni ei ole ollut lapsuuteni jälkeen näin hyvä. Koen oloni riittäväksi; en tarvitse jatkuvaa suorittamista enkä vertaa itseäni “kilpailuun”.

Uskon, että tämän kestävän hyvinvoinnin arvo on paljon suurempi kuin yhdenkään supertuottavan 30-vuotiaan burnoutin kustannukset.