Uusliberalistisen perfektionismin ja terapiakulttuurin ansat

Ostin Tunne lukkosi -kirjan vuonna 2016. Se oli ensimmäinen ostamani self help -kirja. Olin alkanut kärsimään edellisenä vuonna ahdistuksesta, masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Minussa oli pakko olla jotain vikaa.

Niin aloitin projektin nimeltä itsensä kehittäminen – ja sillä tiellä olen edelleen.

Monelle milleniaalille tämä on jaettu tarina. Sukupolveni on kasvanut terapiakulttuurissa, jossa tunteet ja mielen ilmiöt medikalisoidaan ja psykologisoidaan osaksi yhä suuremman joukon arkea. Itsetuntemus ja tietoisuus mielenterveydestä ovat eittämättä hyviä taitoja, mutta milloin mielen optimoinnissa mennään liian pitkälle?

”Jokainen meistä on erityinen ja voit saavuttaa mitä vaan”, meille on kerrottu. Elämä on ainutkertainen elokuva, josta voi tehdä täydellisen, jos löytää syvimmän merkityksensä ja toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla.

Moni meistä kuluttaa valtavasti aikaa sen pohtimiseen, elämmekö parhaalla tavalla, tunnemmeko tarpeeksi positiivisia tunteita tai voisimmeko elää vielä vähän paremmin ja täydellisemmin. Ja mikä pahinta, peilaamme tätä myös toisiimme.

Perfektionismitutkija James Curranin mukaan ulospäin suuntautunut perfektionismi on lisääntynyt ajassamme: emme enää vaadi täydellisyyttä vain itseltämme, vaan myös toisiltamme. Self help -markkinat, terapiakulttuuri ja yksilökeskeinen aika ruokkivat kaikki samaa uskomusta: että jatkuva itsensä optimointi  ja täydellisyyden tavoittelu tuo turvaa epävarmassa ajassa ja suojaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukselta yhä vaativammassa ympäristössä.

Mutta paradoksi on julma. Mitä enemmän jahtaamme täydellisyyttä itsessämme ja toisissamme, sitä enemmän kavennamme elämäämme ja yhteyksiämme. Loputtomassa mielemme optimoimisessa kadotamme sen, mitä eniten kaipaamme – kokemuksen siitä, että olemme hyväksyttyjä juuri sellaisina kuin kussakin kasvun vaiheessa olemme.

Todellinen turva ei synny virheettömyydestä eikä mielen optimoinnista. Se syntyy vasta, kun uskallamme olla keskeneräisiä – ja annamme myös toisten olla.

-Sosiologin päiväkirja