Opintojen alku on monelle aikaa, jolloin oma ajattelu muovautuu uusien vaikutteiden kautta – tätä kutsutaan sosiaalipsykologiassa uudelleensosiaalisoitumiseksi. Silloin ihminen omaksuu ympärillä olevilta, arvostamiltaan ihmisiltä uusia tapoja ajatella, nähdä maailmaa ja hahmottaa todellisuutta. Olemme silloin melko haavoittuvaisia ja imemme ympäristön uusia normeja ja odotuksia kuin pesusienet – sopeutuaksemme joukkoon.

Muistan itsekin imeneeni vahvasti kunnioittamieni professorien, opettajien ja vanhempien opiskelijoiden ajatuksia. Ei-korkeakoulutetusta taustasta tulevalle muut näyttäytyivät helposti viisaampina tietäjinä, ja itse tunsin olevani riittämätön keltanokka.

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista tarkastella, kuinka vahvasti uudelleensosialisaatio vaikutti minuun opintojen alkuvuosina. Yritin sovittaa itseni uuteen ympäristöön ja hyväksyttyihin ajattelutapoihin.

Muistan kuitenkin, että tuolloin ajatteluni myös kaventui. Pyrin esittämään asioita niistä näkökulmista, jotka tiesin hyväksytyiksi ja odotetuiksi, ja välttelin toisenlaisten näkökulmien esittämistä. Huomasin edustavani alitajuisesti uuden ryhmän hyväksymää maailmankuvaa myös tilanteissa sen ulkopuolella.

Kyse on konformismista – eli ryhmän näkemysten hyväksymisestä, koska uskoo sen olevan oikeassa. Konformismi liittyy ryhmään kuulumisen tarpeeseen, joka on meille kaikille evoluution pohjalta luontainen.

Mukautamme käyttäytymistämme, tunteitamme, mielipiteitämme ja ajatteluamme tavalla, jonka odotamme ryhmän hyväksyvän. Konformismi voi kuitenkin estää kriittistä ajattelua ja aitona omana itsenään olemista.

Konformismi saattaa hidastaa kehitystämme paitsi yksilöinä, myös yhteisönä, jos kukaan ei haasta totuttuja ajatuksia ja vie ajattelua pidemmälle.

Uskalla sinä siis olla porukassasi se, joka haastaa, tuo esiin uusia näkökulmia ja purkaa yhteisön ajattelun rajoja. Sillä muutos ja kasvu eivät synny mukauutumalla, vaan uskaltamalla nähdä toisin.

-Sosiologin päiväkirja