Pelastajasyndrooma perustuu ajatukselle, että yksi ihminen voi pelastaa toisen ihmisen, ryhmän, koko maailman.. tätä ajatusta on ruokittu kristinuskosta lähtien, ja nykypäivän elokuva- ja vaikuttaja-alat boostaavat trendiä tunnustetusta yksilöstä maailman pelastajana. 

”Juuri SINÄ voit olla se merkittävän muutoksen aikaan saaja – kunhan vaan teet tarpeeksi töitä!” Meritokraattinen mallimme uskottelee

Pelastajasyndroomasta kärsivälle ominaista ovat ongelmien ottaminen henkilökohtaisesti, tyytymättömyys edistykseen, loppuun palaminen, loputtomalta tuntuva työtaakka ja etuoikeutetun pelastajan aseman omaksuminen.

Länsimaisessa hyper-individualistisessa, yksilön vastuuta ja valintoja korostavassa ajassamme meille uskotellaan, että yksilö itsessään voi saada aikaan muutoksen. Tulla joksikin, tunnistetuksi, tunnistetuksi. Saada täyttymyksen aikamme tuottamalle krooniselle riittämättömyydelle – tulla hyväksytyksi.

Kukaan ei kuitenkaan kertonut, että olemme kaikki riittäviä jo tässä hetkessä, sellaisina kuin olemme.

Ja että todellinen muutos lähtee yhtenäisyytemme ymmärtämisestä ja yhteisöstä. 

On harhaa uskotella, että maailmamme muuttuu tunnustetuksi tullut yksilö kerrallaan. Kaikki eivät voi olla Greta Thurnbergeja tai Al Goreja.

Mitä jos pyrkisimmekin olemaan ei kukaan siinä yhteisössä, jonka näemme meille tärkeäksi? Kuin muurahaisia – laittaen energiamme ja panoksemme yhteiseen hyvään yksinäisen puurtamisen sijaan?