“Huomaan, että olet täysin irti omista tunteistasi – puheesi keskittyy muiden tunteista kertomiseen, mutta missä ovat omasi?” Tunnisti terapeuttini ensimmäisellä käynnillämme kolme vuotta sitten. Siksikö tunnemaailmani tuntui niin vaikealta hallita? Siksikö en luottanut lainkaan omiin tunteisiini? Siksikö koin syyllisyyttä tunteistani?

Vuosia myöhemmin olen huomannut, että en ole yksin. Omista tunteista irtaantumisen kokemus on melko yleistä, ja moni on oppinyt myös pelkäämään omia tunteitaan. 

Herääviä tunteita turrutetaan moninaisin keinoin: tekemisellä, päihteillä, suorittamisella, miellyttämisellä, urheilulla, Netflixillä, puhelimella, syömisellä… u name it. Edelliset löytyivät omasta listastani – jos haluat, voit avata kommentteihin omaasi. 

“Mitä mä tunnen? En mä ole tuntenut mitään vuosiin. Mä oon tunkenu ja painanu kaiken jonnekin niin syvälle sisään kun vaan pystyy. Jossain syvällä on musta laatikko, mut emmä uskalla sinne katsoa”, totesi miespuolinen ystäväni hiljattain.

Tunteet saattavat keinuttaa venettä, aiheuttaa mielipahaa ja tuottaa odottamattomia lopputuloksia esimerkiksi ihmissuhteissa. Aidoista tunteista kertominen voi sekä aloittaa, että päättää ihmissuhteita ja johtaa odottamattomille elämänpoluille. Siksi niiden tunteminen voi paikoin olla hyvin vaikeaa ja pelottavaa. 

Omista tunteista irtaantuminen ei ole universaali itsestäänselvyys, vaan kulttuurinen piirre. Kulttuuri, jossa tänä päivänä elämme, on tuotettu ylläpitämään tunteista irtaantumisen kokemusta. Mitä enemmän tunteitamme turrutamme, sitä enemmän kulutamme. 

Shoppailemme yksinäisyyteen, katsomme Netflixiä ettemme muistaisi arjen ongelmia, päihdymme, jottemme joutuisi käsittelemään vaikeita ajatuksia, urheilemme maanisesti, jotta saisimme pumpattua hyvän olon tunnetta, olemme riippuvaisia sosiaalisesta hyväksynnästä, jottemme kokisi tulleemme hylätyksi. 

Teemme valtavasti töitä, jottemme joutuisi kohtaamaan itseämme kaikkie toiveinemme, ajatuksinemme ja tunteinemme. 

Missä meni vikaan?

Tunnetutkijoiden Juha Siiran ja Mikael Saarisen mukaan länsimainen kulttuurimme on rakentunut kehosta irtaantumisen kokemuksen varaan, jolloin olemme menettäneet myös yhteyden tunteisiimme. 

“Kykymme ajatella ja keskustella on samanaikaisesti vieraannuttanut meidät haitallisella tavalla kehoistamme ja tunteistamme”

Kirjoittajat paikantavatkin kehon tunneyhteydestä irtaaantumisen kielellisen kehityksen ajanjaksoon. Heidän mukaansa kieleen pohjautuvien ympäröivän yhteisön normeihin sopeutuminen työntää kehittyvää lasta kauemmas vauvana rakentuneesta kehon ja tunteiden varaan syntyneesä perusyhteydestä.

“Lapsi joutuu yhä enemmän sopeutumaan ulkoapäin annettuihin päivärytmeihin, jakamaan huomiota muiden kanssa ja odottamaan vuoroaan vailla kehollista kontaktia toisiin. Kasvaessamme meidän oletetaan käyttäytyvän yhtä itsenäisemmin ja järkevämmin”, kirjoittavat Siira ja Saarinen.

Eli länsimaisen yhteiskunnan “kunnon kansalaisen” ja “esimerkillisen oppilaan ja työntekijän” normeihin sopeutuminen vie meiltä samanaikaisesti tilan ylläpitää yhteyttä tunteidemme ja kehomme välillä. 

Ei ihme, että kahdeksan tunnin työpäivät koulussa tai toimistolla istuen tuntuvat vievän meiltä hengen – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Turrutettuamme kehollisia tunteitamme vastustaen aitojen tarpeitamme päivän ajan olemme uupuneita ja nuutuneita – turtuneita zombeja valmiina kulutusyhteiskunnan passattavaksi.

MiNKÄLAISIA seurauksia tunneyhteyden katkeamisella voi olla kokonaiselle elämäntarinallemme? Siihen palaamme ensi viikolla!