Mielenterveysviikkoon liittyen ajattelin kirjoittaa hieman henkilökohtaisemmasta aiheesta: yksinäisyyden tunteesta yhteisössä.

Minut tunteville ihmisille olen todennäköisesti näyttänyt aina siltä, että minulla on paljon kavereita, ja että en ole todennäköisimpiä henkilöitä kokemaan yksinäisyyttä. Todellisuus on kuitenkin varsin toisenlainen.

Olen ollut ajoittain hyvin yksinäinen, lapsesta lähtien. Olen ollut yksinäinen yhteisöissä, jonka myötä olen kokenut itseni perustavanlaatusesti vääränlaiseksi. ”Toivon, ettei kukaan maailmassa joutuisi kokemaan tätä yksinäisyyden kipua”, kirjoitin aikanaan päiväkirjaani.

Mistä ihmeestä tämä tunne on juontunut? 

Että vietettyäni aikaa kavereiden kanssa ihmettelin aina, että todelllako he soittavat mulle vielä uudestaan ja haluavat olla kanssani? Että jos olisimme uppoavassa laivassa, minut valittaisiin aina viimeiseksi – jos muistettaisiin? Että minusta ei ole itsenäni mitään arvoa jos en ole ystävyyssuhteissa muita varten; siivoa, järjestä ja ole jatkuvana tukena?

Viimein, aikuisena, olen löytänyt vastauksia kokemukseeni – ja oppinut rentoutumaan ystävyyssuhteissa. 

Olen ymmärtänyt, että yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunteeni ovat pohjanneet osiltaan luottamuksen puutteeseen – luottamuksen itseeni, että muihin.

Ylikiltti ihminen toimii usein vain muita varten piilottaen itsensä ja omat tunteensa – ettei vain olisi vaivaksi tai aiheuttaisi kurjaa mieltä. Tämän toimintatavan myötä olen oppinut pitämään sisälläni aidot tunteeni, rehelliset ajatukseni ja autenttisen itseni.

Omien tarpeiden mitätöinti ja piilottaminen ovat johtaneet paitsi erillisyyden tunteeseen, myös epäluottamukseen muita ihmisiä kohtaan. En ole voinut aidosti luottaa ympärillä oleviin ihmisiin, sillä en ole aina osannut kertonut aidoista tarpeistani ja tunteistani esimerkiksi tuntiessani oloni loukatuksi tai kun rajojani on rikottu.

En ole osannut luottaa, että muut ihmiset ajattelisivat minun etuani, sillä en ole antanut edes mahdollisuutta siihen olemalla mielummin hiljaa ja mukautumalla muille helppoihin vaihtoehtoihin ja muiden tunteita säästäviin reaktioihin. 

Ymmärrettyäni tämän ja opittuani olemaan aidommin oma itseni myös heikkoina, tarvitsevina, hetkinä ja harjoiteltuani paitsi tunnistamaan myös kertomaan aidoista tunteistani (pienin askelin) koen ystävyyssuhteideni syventyneen niin, että koen oloni yhä useammin oloni turvalliseksi ja luottavaiseksi ihmisten seurassa. 

Olen oppinut luottamaan, että ihmiset tahtovat minulle hyvää – sen ymmärtämiseksi on minun on ollut opittava tunnistamaan omia tunteitani ja tarpeitani ja olemaan rehellinen niistä – sekä itselleni että muille 🩷