Muutama kesä sitten selasin linkkaria ahdistuneena. Olin töissä marjatilalla, ja ”kaikki muut” näyttivät tekevän hienoa uraa jopa kansainvälisissä tehtävissä, joista olin pitkään haaveillut.

Olin niin kateellinen, että ihan oksetti. Tunsin olevani luuseri, enkä uskonut pääseväni koskaan ”oman alan” töihin. 

Onneksi hieman helpotusta hetkeen toi, että ymmärsin suurimman osan nopeasti uralla edenneistä käyneen stadin eliittilukioita, joten pohja nousukiidolle oli himpun meitä tavan tallaajia pedatumpi. 

Hetken märehdittyäni ymmärsin, että tunnetta kannatta hyödyttää. Sen sijaan, että näkisin muiden onnistumisten olevan minulta pois, pyrin tutustumaan kateuteeni toisesta näkökulmasta. 

Ymmärsin, että näillä ihmisillä oli elämässä asioita, joita myös minä haluaisin. Sain siis heiltä arvokkaan lahjan – suunnan, jota voin itsekin tavoitella. Leikin katsovani elämääni eläkeikäisen silmin ja pohdin, kuinka saavuttaisin nuo asiat, joista huomasin olevani kateellinen.

Muiden ihmisten onnistumisista motivoituminen on loistava sytyke muutokseen. Nykyaikana some tarjoaa mahdollisuudet selvittää, mitä polkua henkilö on kulkenut, mitä opiskellut ja jopa pyytää tyyppiä kahville juttelemaan.

Nykyään kateuden tunne on minulle työkalu ja tervetullut seuralainen. Mikäli huomaan jonkun henkilön tekevän myös minulle kiinnostavia juttuja, pyrin resurssieni puitteissa toteuttamaan asioita, jotka vievät minua samoja tilanteita ja elämäntyylejä kohti. Opimmehan sosiaalisina eläiminä parhaiten matkimalla.

Muutamaa vuotta myöhemmin uskallan sanoa, että olen elämässäni sellaisessa kohdassa, josta neljä kesää sitten kateuden hetkinäni haaveilin. 

Matka ei ole ollut kivetön, mutta olen kiitollinen suunnasta, jonka kateus minulle osoitti. Sillä suunnattomuus oli suunnattomasti ahdistavampaa kun kateuden osoittama suunta.