Jokainen meistä on varmasti tiennyt joskus olevansa väärässä, mutta jatkanut puolustautumista. Moni meistä muistaa myös kuinka hyvältä väärässä olemisen myöntäminen tuntui. Kypsältä, armolliselta ja helpottavalta – haavoittuvaisuuden osoittamisesta tulikin hyvä olo!

Pelkäämme olla väärässä, sillä pelkäämme tulevamme torjutuksi. Hylätyksi tulemisen pelko on eräs yleisimpiä tunnelukkojamme, ja näkyy väistämättä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mielummin pystytämme muurit ajatustemme ympärille kuin myönnämme haavoittuvaisuutemme, joka saattaa johtaa ulos sulkemiseen.

Siksi julkiseen keskusteluun osallistuminen välillä kauhistuttaa. Omat ajatukseni ovat harvoin valmiita – olen eri näkökulmia vertaileva hyvinkin keskeneräinen pohdiskelija. Mutta jollekin esittämäni ajatukset ovat aina pöyristyttäviä, koska kaikkia ei voi miellyttää.

Miten paljon enemmän saisimme vietyä yhteiskunnassa ideoita ja keskustelua eteenpäin, jos oppisimme uskaltamaan olla väärässä emmekä jäisi alkukantaisten pelkojemme takia jumiin puolustuskannalle. Tai pahimmassa tapauksessa hiljentyisi täysin.

Tässä kohtaa on kuitenkin meillä jokaisella peiliin katsomisen paikka – annatko sinä arjessa ja julkisessa keskustelussa ihmisille tilaa olla kanssasi eri mieltä tai turvallisesti myöntää olevansa väärässä, vai muutatko suhtautumistasi esitetyn eriävän ajatuksen perusteella?

Mitä jos turvallinen keskustelukulttuuri tarkoittaisikin sitä, ettei meidän tarvitse aina osata käyttää oikeita käsitteitä ilmiöistä osallistuaksemme keskusteluun, vaan sitä, että tehdään väärässä olemisen ja keskeneräisyyden myöntäminen toisillemme helpommaksi ulos sulkemisen, puolustuskannalle pakottamisen ja leimaamisen sijaan 🧡 

-Sosiologin päiväkirja 20.10.2023