”Muistan kun lapsena aina vihasin mennä kisoihin. Mua ahdisti se, että kaikkiin harrastuksiin liittyi aina joku kilpailu tai esitys. Ei voinut vaan nauttia siitä tekemisestä” ystäväni muisteli hiljattain..

…Ja oivalsi jotain oleellista harrastuskulttuurista johon lapset yhteiskunnassamme kasvavat.

Harrastuksilla on tunnistettu olevan monenmoisia positiivisia vaikutuksia muunmuassa itsetunnolle, itsekurille ja vuorovaikutustaidoille. Kolikolla on kuitenkin toinenkin puoli. 

On esitetty, että kilpailuasetelman sisältävät harrastukset ovat osa uusliberalistista hallintaa, jossa jo lapsesta pitäen ihmisiä totutetaan kilpailemaan toisiaan vastaan ja asettumaan hierarkioihin paremmuusjärjestyksessä. 

Kilpailuasetelmaan tottuminen kannustaa ihmisiä kilpailemaan toisiaan vastaan yhteistyöhön pyrkimisen sijaan, ja samoja asenteita uusinnetaan myöhemmin opiskelu- ja työelämässä.

Ei ole kuitenkaan ihan se ja sama, mitä lapsi harrastaa.

Tuoreen tutkimuksen mukaan individualistisia lajeja, kuten tennis, baletti tai voimistelu, harrastaneilla ihmisillä esiintyy huomattavasti enemmän ahdistusta tai masennnusta kuin heillä, jotka eivät ole harrastaneet mitään urheilulajeja. 

Sen sijaan joukkueurheilua harrastaneet kärsivät masennuksesta ja ahdistuksesta vähemmän kuin he, jotka eivät harrastaneet mitään urheilua.

Tulosten taustalla voi olla monia syitä, kuten se, että parempaan mielenterveyteen taipuvaiset hakeutuvat joukkuelajeihin, tai että yksilölajit luovat enemmän tilanteita joissa lapsi kokee ahdistusta suorituksestaan tai ulkonäöstään. 

Yksilölajeissa korostuvatkin usein ulkonäkö, paino, sosiaalinen vertailu, kilpailuasetelma, suorituspaineet ja yksilön vastuu menestyksestään.

Yksilölajeja harrastavien vanhempien ja valmentajien tuleekin olla erityisen herkkinä tunnistamaan stressiä ja ahdistusta, jota rakas harrastus saattaa lapsessa synnyttää. 

Josko olisikin ihan ok vain harrastaa – harrastamisen vuoksi!

-Sosiologin päiväkirja 20.9.2023