Riittämättömyyden, vajavaisuuden ja vaativuuden tunnelukot tuottivat toksisen treenimentaliteetin

Olin eilen pitkästä aikaa salilla – paikka, jossa olen viettänyt satoja tunteja edellisen 15 vuoden aikana. 

Tuntui, että sain vihdoin treenata rauhassa, itseltäni rauhassa. 

Vuosi sitten aloin reflektoimaan suhdettani urheiluun. Pari vuotta harrastamani triathlon oli vienyt sydämeni. Se tarjosi minulle työkalun lähes täysin päihteettömään elämään, yhteisön ja ystäviä, mahdollisuuden testata ja rikkoa rajoja. Tavoitella ja onnistua. 

Kolikon toisella puolella arkea ohjaava systemaattinen ja tavoitteellinen treenaaminen oli myrkkyä kilpaurheilutaustaiselle ihmiselle, jonka ajattelua ovat määrittäneet riittämättömyyden, vaativuuden ja vajvaisuuden tunnelukot. Nämä yhdistettynä urheiluun tuottavat melko toksisen coctailin.

Liikunnasta ei ole koskaan vapaa nauttimaan vain liikummisen ilon kautta, sillä kuppi oli aina vajaa. Olisi voinut treenata enemmän, kehittyä nopeammin, syödä paremmin, olla paremmassa kunnossa, palautua tehokkaammin. Syyllisyys väliin jääneistä treeneistä söi kohtuuttoman paljon. 

Rehellisyyden nimissä, linssini ei kehityksestä huolimatta ollut tuloksissa, vaan siinä mitä olisin aina voinut tehdä enemmän. Tähdätä pidemmälle, panostaa kovemmin.

Rehellisyyden nimissä, moni elämäni parhaista hetkistä on koettu liikunnan parissa. Pyöräreissut alpeilla, laskettelu vuorilla, treenikavereiden kanssa jaetut intervallit ja palkinnot pitkäjänteisestä työstä. Olen saanut urheilusta valtavasti energiaa, inspiraatiota ja positiivisuutta elämääni. 

Kaikkea positiivista on kuitenkin varjostanut sisimmästä löytynyt riittämättömyys ja vajavuus. 

Tämän vuoden tavoitteeni olikin oppia nauttimaan liikunnasta, ilman tavoitteita. Sääntöni oli, että saan harrastaa liikuntaa vaan silloin, kun minun todella tekee mieli. Ei intervalleja ja 3 tunnin pyöräsettejä vaan joogaa ja kävelylenkki jos hyvältä tuntuu. Ja jos ei tunnu, niin sekin on ok.

Eilen palatessani salille tunsin kipinän samantien. Nautin täysin siemauksin kehoni puskemisesta ja raskaan liikkeen mahdollistamasta täydellisestä keskittymisestä yhteen asiaan. 

Huomasin myös, että en kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon treenipainoni olivat laskeneet tai kuinka väsyin nopeammin. 

Sen sijaan huomioni kiinnittyi arvostukseen kehoani kohtaan; miten pystyn liikkumaan, nostamaan ja kantamaan. 

Minun kehoni teki viimein töitä minua itseäni, ei muita ihmisiä varten.

-Sosiologin päiväkirja 27.11.2023