Miksi mikään ei tunnu riittävän itselle, yhteiskunnalle tai muille ihmisille? Miksi länsimaihin on levinnyt riittämättömyyden tunteen pandemia?

Tutkijat ovat löytäneet ilmiön taustalta kolme perfektionismin elementtiä:

1. Itseen kohdistunut perfektionismi, eli täydellisyyden vaatimus itseään kohtaan. Ihmiset asettavat todella korkeita vaatimuksia itselleen ja tavoittelevat moitteettomuutta ja täydellisyyttä.

2. Sosiaalinen perfektionismi, eli täydellisyyden vaatimus ympäristöltä. Elämme sosiaalisessa ympäristössä, joka asettaa meille korkeita vaatimuksia itseämme kohtaan, kuten odotus tietynlaisesta elämäntavasta tai taloudellisesta menestyksestä.

3. Ulospäin suuntautunut perfektionismi, eli korkeat odotuksemme muille. Odotamme muilta ihmisiltä täydellisyyttä ja vaatimuksemme muita ihmisiä ja heidän toimintaansa kohtaan ovat korkeat. Tämä tulee esiin esimerkiksi deittimaailmassa, jossa saatetaan jäädä jumiin etsimään ”jotain vielä vähän parempaa.”

Kaikkien edellisten, etenkin sosiaalisen perfektionismin, rooli on kasvanut viimeisen 30 vuoden aikana samanaikaisesti mielenterveyden laskun kanssa.

Taustalla on tunnistettu uusliberalistisen ideologian vaikutukset:

-Uskomus, että markkinat ja kilpailu ovat ainoat yhteiskunnan organisoitumisen tavat.

-Ihmisiä aletaan testata standardistesteillä jo koulussa, ja vertailu tapahtuu globaalilla kentällä (PISA yms.)

-Kilpailukulttuuriin kasvattaminen lasten harrastuksissa lisää ahdistusta ja sosiaalisia hierarkioita jo nuorena

Edellisten perusteella oikeutamme eriarvoisuutta yhteiskunnassa, ja lopputuloksena on jatkuva kilpailu ja sosiaalinen vertailu, jonka Linkedin, Instagram ja TikTok ovat räjäyttäneet.

Ihmisiin juurrutetaan jo pienestä pitäen ajatus täydellisyyden tavoittelun ja elämässä onnistumisen yhteydestä. Korkealle asetut standardit itselle tekevät ”epäonnistumisesta” epätodennäköisempää. Elämme maailmassa, jossa ”epäonnistumisen” seuraukset nähdään katastrofina paitsi taloudellisesti, myös yksilön omanarvontunnonnolle.

Tämän päivän epävarmassa työelämässä yksilön asema on epävarma, ja valtion turvaverkot eivät kanna enää kuten ennen. Onko siis ihme, että nuorten vaatimukset itseään kohtaan kovenevat vuosi vuodelta ahdistuksen lisääntyessä?

Toisin sanoen, elämme kulttuurimme ja yhteiskunnallisten instituutioiden tuottamassa täydellisyydentavoittelun loukussa, joka ei koskaan täyty.

-Sosiologin päiväkirja 23.11.2023