Olen ollut viimeisen viikon tilanteessa, jossa olen joutunut pohtimaan uravalintojani. Minulle tarjottiin paikkaa ulkomailla, hienolta kuulostavassa pestissä. Paikka oli erittäin kiinnostava, ja olisi antanut valmiuksia ja verkostoja moneen. Helpotuksen sijaan tunsin kuitenkin ahdistusta. Mikä minua vaivaa?

Olen pari kertaa elämäni aikana huomannut, että uraan liittyvien käännekohtien kohdalla intuitioni sijaan ohjaksiin on yrittänyt päästä kunnianhimoinen ego. Sitä houkuttavat hienolta kuulostavat tittelit ja vaativat, mieluiten kansainväliset urapolut. Halu näyttää pystyvyytensä. ”Strong, independent women jne.”

Näissä kohdissa olen kuitenkin joutunut pysähtymään, hiljentymään ja huhuilemaan intuitiotani. Jokin ei tunnu oikealta.

Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, millaista arkea toivon eläväni? Mistä asioista nautin? Mitkä ovat asioita joista saan energiaa, entä niitä jotka kuormittavat? Milloin koen haastavani itseäni tarpeeksi? Kuinka paljon olen valmis uhraamaan ainutkertaisesta elämästäni uralle ja millä ehdoilla? Mitä haluan saada aikaiseksi? Missä osaamisellani on tarvetta?

Rehellisyys itselleen vaatii paitsi rohkeutta kohdata itsensä, myös sosiaalinen piiri ja yhteiskunnan ihanteet. Se mikä kuulostaa hienolta sekä itsen, vanhempien että kavereiden mielestä ei välttämättä ole sitä, mistä oikeasti nauttisin. Ainakaan tällä hetkellä.

”Pitäiskö lähteä vaan puutarhuriksi? Miks me edes ollaan täällä, kiinnostaaks tää ketään?” Kuulin erään opiskelijan pohtivan kirjastossa. Siinäpä kysymys, joka on jokaisen kysyttävä itseltään aika ajoin.

Luulen, että itsetuntemus on eräs tärkeimpiä työelämätaitoja, jonka ihminen voi itselleen antaa. Vain sitä kautta on mahdollista löytää oma urapolku, joka mahdollistaa onnellisen ja merkitykselliseltä tuntuvan arjen. Arki on kuitenkin ihmisen parasta aikaa tällä ainutkertaisella matkalla.

-Sosiologin päiväkirja 26.05.2023