Työelämään siirryttyäni kontrasti edeltäviin opiskeluvuosiin oli merkittävä.

Katson taaksepäin opiskeluaikaani jonglööraamisena, jossa kaikkien pallojen, saatika edes muutaman, pysyminen ilmassa vaatii paljon resursseja. Pärjäämistä edistävät suorittamiseen ja järjestelmälliseen organisointiin ohjaava temperamentti- jollei päädy polttamaan kynttilää molemmista päistä. Sitten joutuu sairaslomalle ennen valmistumista.

Opiskellessa on käynnissä jatkuvasti useampi kurssi eri aineista, jotka sisältävät esseitä, lukemista, ryhmätöitä ja luentoja. Jaksoja on neljä, ja mikäli suorituksia ei kuulu, ottaa Kela pikaisesti yhteyttä opintotuen takaisin perinnästä. Kurssien ohessa työstetään lisäksi kandi- ja gradu -tutkielmat. Numeroilla ei ole merkitystä, paitsi jos haet vaihtoon, toiseen maisteriin tai tutkijakouluun. Uskallatko ottaa riskin ovien sulkeutumisesta?

Työllistymisen paine ottaa monen opiskelijan valtaansa viimeistään toisena opiskeluvuonna. Saako oman alan kesätöitä, saako harkkapaikkaa, olenko tarpeeksi hyvä? Tammikuusta toukokuuhun vapaa-aika menee työpaikkoja selatessa ja hakemusten tekemisessä. ”Sinua ei valittu 677 hakijan joukosta, tsemppiä jatkoon!”

Mikäli ”oman alan” paikkaa ei löydy, kesä vietetään kaupan kassalla, puhelinmyynnissä, marjamyynnissä tms. Ei kuulemma pitäisi, mutta omaa työpaikkaa verrataan väkisinkin ”kaikkien” kavereiden hienoihin pesteihin linkkarissa.

Jälleen koittaa elokuu, ja jotta ensi kesänä työllistyisi, olisi kuulemma hyvä aloittaa vapaaehtoistyöt. Opintojen, tutkielman ja osa-aikaisen sivuduunin oheen otetaan vastuullinen hallituspesti järjestöstä. Media kertoo, että menestyneet ihmiset olivat aktiivisia myös järjestötoiminnassa.

”Olitte tasavertaiset hakijat, mutta toisella oli enemmän kokemusta järjestötehtävien myötä, pahoittelut!”

Ensimmäinen muistoni yliopistossa annetusta ohjeesta oli verkostoitumisen tärkeys opintojen aikana työllistymiselle. Jos en osallistu tapahtumiin, jäänkö yksin, saanko koskaan töitä? FOMO kolkuttelee ovella, vaikka oikeasti tarvitsisin lepoa.

”Susta ei enää kuulu, millon tuut käymään täällä?” Hemmetti, en taaskaan ole ehtinyt pitämään yhteyttä kotikaupungin kavereihin

vierailemaan perheen luona. Omatunto kolkuttaa, mutta tiedän ettei minusta irtoa enempää.

”Vaikutat stressaantuneelta, onko kaikki hyvin?” Purskahdan itkuun- eikä ihme, enhän ole ehtinyt liikkua puolta tuntia päivässä ja valmistaa terveellistä, monipuolista ruokaa jaksamisen tueksi.

Noniin, taas on osa palloista maassa. Ehkä ensi jaksossa helpottaa.