Olen osa sukupolvea, jonka olemassaoloa määrittävät kuluttaminen ja yltäkylläisyys. Suomessa kulutusyhteiskuntaan siirryttiin 1960-luvulla, eivätkä 80- ja 90- luvuilla syntyneet ole kokeneet muunlaista tapaa jäsentää elämää. Kaikki tarpeet ja halut on mahdollista tyydyttää kuluttamalla, kuinkas muuten?

Kaikki on kaupan: Identiteetit, viihde, tutkinnot, luonto, vedet, ihmiset..

Meidät on kasvatettu uskomaan jatkuvaan kasvuun ja sen vääjäämättömyyteen.

Nojaamme ajatukseen, että kuluttaminen on avain yhteiskunnan hyvinvointiin. Yli puolet nuorista ei kuitenkaan näe jatkuvaa kasvua mahdollisena maapallon rajallisuuden vuoksi. Onko ihme, että voimme niin pahoin?

Olemme ulkoistaneet tunteiden tuntemisen ostopäätöksiin; vaikeasti sanallistettava sisäinen tyhjyys turtuu selatessa yömyöhään nettikauppoja ja aloittaessa viikonloppu ostoskeskuksessa. Ostamisella palkitaan ja iloitaan, ostamisella surraan ja turrutetaan. Olemisemme perustuu jatkuvaan kuluttamiseen.

Sen seuraukset näemme ympärillämme.

Paradoksaalisesti ainoa tapa, jolla olemme oppineet turruttamaan ahdistustamme on kuluttaminen. Olemme sukupolvemme elämäntyylin vankeja, emmekä löydä avaimia.

Usko kansainväliseen päätöksentekoon lakoaa, ja käden ojentaa vain vanha vihollisemme- viherpesun kaapuun verhoutuneet markkinat. Härski yritys hyväksikäyttää hätää, jota moni sukupolvessamme kokee. Mutta muutakaan ole tarjolla.

Ostotarpeen voi tyydyttää hetkeksi, kunnes sisäinen ääni kertoo meidän tarvitsevan jotain, ja se jokin on kaupan. Enemmän töitä, enemmän tienistejä, enemmän ostoksia.

Ylikuluttamisen mahdollistavat työtunnit ovat aina pois ajasta läheisten kanssa. Hyvään elämään ei enää riitäkään rakkaus ja yhdessäolo. Tarvitaan ohjattuja harrastuksia, uusimpia vaatteita ja trendikkäämpiä elämäntyylejä. Ostamme jäsenyytemme tulotasoa vastaavassa ryhmässämme.

Mitä nopeammin kulutamme, sitä nopeammin meille tuotetaan. Mitä enemmän ostamme, sitä enemmän meille mainostetaan. Mitä nopeammin saamme haluamamme, sitä nopeammin kyllästymme. Mikään ei enää tunnu miltään.

Tilalle jää tyhjyys.

”Mitä jos meidän tuleekin saada kaikki vain ymmärtääkseme, ettemme tarvitse muuta kuin toisiamme?”