Mistä huomaan, että oon liian väsynyt?
-Kiellän sen.

Lisäksi;
Mä en ymmärrä mitä tarkoittaa, että pitäis levätä- mullahan oli vaan 6 tunnin työpäiviä ja 3 reeniä, täähän on jo puoli lepoa!
Tiuskin takaisin, jos mua huomautetaan siitä että oon ärtynyt
Yritän saada maailman valmiiksi huomiseen mennessä, mielellään jo tänään (taustalla tuttu ajatus – jos mä tänään vielä vähän nii huomenna sitten voi levätä)
Oon ollut flunssassa 4 viikkoa, mutta lepääminen ei tuu kysymykseen, eihän mulla oo kuumetta.
Kuulen läheiseltä ystävältä neuvon: ”Nyt kuulostaa jutut taas siltä, että sä tarviit vapaapäivän, mielellään koko viikon” – aika tuttuja sanoja, niinhän mä neuvoin samaista ystävää, kun katoin huolestuneena vieressä kun hän paahtoi menemään jaksamisensa äärirajoilla.

Kaksi vuotta sitten mä olin aivan loppu, niin stressaantunut, että lääkärin tutkittua pitkään jatkuneen tärinän, kasvojen ja sormien puutumisen, hengenahdistuksen ja pyörryttämisen oireiden taustat, totes hän näiden liittyvän orastavaan, stressipohjaiseen paniikkihäiriöön- nyt pitäis vähän rauhottua. Kädet tärisi, en voinut lähteä ulos, koska pelkäsin pyörtyväni aina kun nousen. Silmissä sumeni ja henkeä ahdisti. Puhuminen oli haastavaa, koska huulet eivät totelleet kunnolla. Haukoin happea keuhkoihin, kun kuivalla maalla oleva kala. Hengittämisen luonnollisuutta ei osaakaan arvostaa, ennen kun jokainen hengitys on tiedostavan työn takana.

Tällöin mä oivalsin ekaa kertaa, että mulla saattaa mennä terveys siinä, että haluan olla läsnä liian monessa paikassa ja monelle ihmiselle samaan aikaan, hoitaa koulun ja työt tunnollisesti, urheilla aktiivisesti ja olla aktiivinen ja luotettava jäsen järjestötoiminnassa. Halusinhan mä oikeasti kaikkea tätä, päivässä ei vaan riittäneet tunnit, eikä oma aika kuulunut sanavarastoon. Kaksi vuotta mä maalasin paletin jokaisella värillä, niin vahvasti kun pystyin. Kunnes keho sitten sanoi, et nyt pitäis alkaa hellittämään.

Tän jälkeen mä oon ollut hyvin tarkka mun vapaapäivistä ja omasta ajasta. Uskallan sanoa, että ehtisin nähdä, mutta en nyt halua: ”Oon itseasiassa vaan itekseni kotona lauantai illan, en pääse tällä kertaa”. Oon joutunut vetäytymään monista kivoista jutuista ja aktiviteeteista, ja en vie suunnitelmia niin aktiivisesti eteenpäin, ”jos tää onki se juttu, mikä katkasee kamelin selän, ja romahdan?”

Tuntuu, että oon viimeiset kaksi vuotta tasapainoillut trapetsilla – harkitsen ennen mihinkään lupautumista jaksanko oikeasti, vaikka kuinka haluaisinkin. Oon tullut tosi itsetietoiseksi kehon ja mielen yhteydestä- nykyään tunnistan levottomasta olosta, hengityksen vaikeutumisesta ja painosta keuhkojen päällä, että nyt tarvitsen omaa aikaa ja tilaa hetkeksi. Oon kuin sota-ajan sukellusveneen kaikuluotaaja oman jaksamisen suhteen, pienimmätkin vinkaisut on otettava vakavasti.

Mutta! Näin kesällä on yllättävän vaikeaa huomata sitä omaa väsymistä, ja tällä kertaa se tuli niin salakavalasti, että suljin silmät kaikilta varoitusmerkeiltä. Mulla on tapana liikkua kesäisin kahden kaupungin ja kahden mökin välillä, ja yrittää aikatauluttaa kaikki menot ja työt tähän kuvioon. Tänä kesänä tein töitä etänä koneelta, ja treenasin ja näin kavereita illat. Takana on ihana kesä, mutta yllättäen aivan väsähtänyt kirjoittaja. Hups, eihän mulla ollut yhtään valmiiksi suunnittelematonta päivää, siis sellaista päivää, että olisin voinut maata sängyssä aamusta iltaan, jos olisin halunnut.

Kun lähdin maanantaina junalla Pohjois-karjalaan, olin purskahtaa itkuun kun pääsin paikalleni istumaan. Olin niin loppu, että säikähdin tätä fiilistä – aika oli kullannut muistot, tää tuntuu oikeesti pahalta. Henkeä ahdisti ja päätä särki. Lääkäri oli sanonut aamulla, että nyt lepäät viikon, siinä ajassa pitäisi flunssan oireiden lähteä. ”Mut enhän mä voi, gradu pitää saada valmiiks jo joulukuussa, !” Luojan kiitos olin matkalla Polvijärveä kohti, sähkötöntä mummonmökkiä pohjois- karjalan korvessa.

Tiistai aamuna vaihdoin kapulapuhelimeen, jätin läppärin autoon, ja pakotin itteni lomafiilikseen. Nyt 5 päivän kuluttua olo on alkanut vähitellen parantua. Tunnen luovuuden taas heränneen (myönnän, googlettelin keväällä ”mitä tehdä kun luovuus on hävinnyt”), hengityksen tasaantuneen, eikä mun oo pakko saada maailmaa ja jokaista haavetta valmiiksi tänään, eikä edes huomenna. Tällä kertaa selvittiin onneksi pienellä, viikon kestävällä täyslevolla.

Kaikista vaikeinta mulle ei oo kuitenkaan ollu se, että opin kuuntelemaan omaa kehoa ja tarvetta levolle. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, etten jaksa samalla tavalla kuten ennen. Ennen mulla ei ollut mitään ongelmaa hallita monenmoisia erilaisia projekteja ja lankoja käsissäni samanaikaisesti, olla läsnä läheisteni elämässä, harrastaa urheilua, bilettää viikolla ja viikonloppuisin, opiskella ja tehdä töitä. Kaikki vaan sujui, ja hauskaa oli.

Nykyään olen joutunut sanomaan useammin ei, vaihtanut viinan usein vichyyn, vähentänyt kurssi- ja työmäärää radikaalisti, laskenut rimaa itselleni monilla elämän osa-alueilla. Ja silti väsyn helpommin, kuin ennen. Se syö naista, ei sitä ole kieltämään. Olen silti joutunut hyväksymään sen, että tämä uusi- en jaksa enää kaikkea mitä haluaisin, onko musta tullut laiska?- minä ei ole vain vierailemassa. Se ei ole mikään hetkellinen tilanne, joka menee joskus ohi. Mun ei kannata odottaa, että palaan joskus entiselleni, ”entiseen minään”. Se on uusi elämäntyyli, johon on pitänyt opetella. On pitänyt oppia olemaan tyytyväinen siihen mitä jo teen, hyväksyä se, etten pysty kaikkeen mihin haluaisin. Enkä kaikkeen siihen, mitä näen Instagramissa ja Linkedinissä monien muiden pystyvän- eikö niitä oikeasti koskaan väsytä, eikö ne koskaan tarvitse lomaa?

Miks mä kirjotan tästä? Näitä juttujahan saa lukea joka toisen instasta tai blogissa. #burnout on meidän sukupolvikokemus. Itsellenihän mä näitä kirjoittelen, ja nyt, näin ”sokkona seinää päin” kohti väsähtämistä menneenä tuntu siltä, että on oikea hetki kerrata ajatuksia ja fiiliksiä aiheen suhteen. Kirjottamisenhan sanotaan olevan eräs parhaista keinoista purkaa stressiä ja jännitystä- ja se toimii vaikka itse aiheesta kirjoittamalla. En ole kokenut burnoutia, joten siitä en voisi edes kirjoittaa. Mutta tiedän, miltä tuntuu pyrkiä parhaaseensa jokaisella elämän osa-alueella, ja pettyen väsähtää kesken kaiken- ennen kuin maailma tuli valmiiksi ja kaikki olivat muhun tyytyväisiä. Tän lisäksi mua itseäni helpottaa muiden tarinoiden lukeminen jaksamisen kanssa painimisesta- näin ollen haluan antaa oman panokseni keskusteluun, luoda oman säröni ikuisen jaksamisen illuusioon.

Note to self jatkossa: kuuntele itseäsi, myös kesällä ja vaikka olisi hauskaa. Lisäksi, kuuntele läheisiäsi, he tuntevat sinut paremmin kuin uskotkaan, ja osaavat lukea ennusmerkit oikein vaikka et niin uskoisi.