Mulla on ollut aina kova halu vaikuttaa jollain tavalla ympäröivään yhteiskuntaan ja epäkohtiin joita tunnistan ja näen. En ole kuitenkaan vielä löytänyt sitä omaa reittiä, jota päättäisin kulkea. Oon miettiny erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, mutta mikään ei oo vielä tuntunut 100% omalta.

Oon viimeisten parin viikon aikana selannut turhan paljon ig:tä ja linkediniä, ja tuntuu, että jatkuvasti tulee vastaan kavereiden ja tuttavien uutisia uusista hienoista harjoittelu- ja työpaikoista ja tulevasta menestyksestä. Some pursuaa mun ikäisiä vaikuttajia, joilla on kymmeniä tuhansia seuraajia ja jotain hienoa ja nasevaa sanottavaa joka asiaan. Moni on lähtenyt kuntavaaleihin ehdokkaaksi vaikuttamaan paikallispolitiikkaan. Feedi tulvii luovia kannanottoja joko videoiden, musiikin tai valokuvauksen muodossa. Kun katselee somea, tuntuu, että kaikki tekevät jotain hienoa ja merkittävää- vaikuttavat yhteisössään ja luovat meille kaikille parempaa yhteiskuntaa. ´Kaikki´ tekevät jotain, mitä mä olen aina halunnut tehdä.

 Oon ihan äärettömän onnellinen mun kavereiden ja tuttujen puolesta, että moni on uskaltanut tarttua haaveisiinsa ja tekee töitä niiden saavuttamiseksi. Mutta samalla mä oon kateellinen, myönnetään. Oon kateellinen siitä, että mä en oo uskaltanut tehdä noin hienoja asioita ja ´ryhtyä toimeen´, laittaa itseäni alttiiksi ympäristön kritiikille ja asettaa itseäni näkyvälle paikalle. Sillä mikäli ympäristöönsä haluaa vaikuttaa, näen lähestulkoon välttämättömänä näkyvyyden myös netissä ja sosiaalisessa mediassa. Ja vaikka sinne itsensä asettaisikin, ja pyrkisi lisäämään näkyvyyttään vaikuttajana, kai silloin pitäisi olla myös jotain loogisesti jäsenneltyä sanottavaa.

Mua pelottaa, että oon missannut jonkun junan, vaikka en edes tiennyt sen saapumisesta. Mitä jos en saakaan mitään merkittävää aikaan, ja kaikki haaveet jää toteutumattomiksi.

Kateellisuus tuntuu pahalta mahan pohjassa asti- se pienentää ja saa näkemään vain omat epäonnistumiset ja tekemättä jättämiset. Silloin on vaikea muistaa hyviä ja merkittäviä asioita, joita on joskus saanut aikaan. Toisaalta kateellisuudesta voi myös oppia; se mitä muissa kadehdin, saattaa antaa osviittaa siitä, mitä itse haluaisin tehdä. Parhaimmillaan kateus auttaa asettamaan tavoitteita elämälle, ja muiden tekemisistä voi ottaa inspiraatiota ja oppia oman polun rakentamisessa.

Toisten onnistumisessa on parasta se, että ne tuovat suunnatonta iloa myös itselle. Olen kuitenkin huomannut, että mikäli oma fiilis on epävarma ja suunta hukassa, silloin on hyvin vaikeaa pystyä aidosti iloitsemaan ympäröivien ihmisten onnesta. Silloin ensimmäisen ilon hetken jälkeinen ajatus on, että miksen minäkin, joka luo harmaan varjon ajatusten ylle. Kai tämäkin kuuluu ihmisluontoon, ja on osa elämää, mutta silti häpeän ja inhoan tätä tunnetta. Ikävintä taitaakin olla se, että vastuu tunteesta ei ole kenelläkään muulla kuin itsellä ja omilla valinnoilla, eikä tilannetta ainakaan paranna itseensä pettymyksessä märehtiminen.