Hakiessani opiskelemaan yhteiskuntatutkimusta oli selvää, että lähden tavoittelemaan kansainvälistä uraa, joko kansainvälisen journalismin tai kansainvälisen järjestötyön kentältä. Kolmen vuoden ajan tähtäsin opinnoissani niin kurssien, kieliopintojen kuin järjestötöidenkin muodossa kohti tätä tavoitetta; kansainvälistä uraa.

Vuosi sitten päätin hakea maisteriohjelmaan ´Developement, Education & International cooperation´, johon yllätyksekseni pääsin. Olin napin painalluksen päässä hyväksymässä opiskelupaikkaa, kunnes jonkin keskeytyksen vuoksi jätin painamatta ´hyväksy opiskelupaikka´ painiketta.

Annoin kesän aikaa itselleni pohtiakseni millaista elämää haluaisin elää. Tämän pohdinnan keskiössä oli kysymysmerkki opiskelupaikan suhteen. Olin koko opintoaikani tehnyt tavoitteellisesti töitä, jotta pääsisin mainitun kaltaiseen ohjelmaan opiskelemaan; opiskelemaan kansainvälisen järjestötyön ammattilaiseksi ja harjoitteluun ulkomaille. Miksi paikan hyväksyminen ei tuntunutkaan enää oikealta?

Olen aina ihaillut kansainvälisten järjestöjen työntekijöitä, jotka kykenevät toimimaan ja tekemään ratkaisuja haastavissa tilanteissa, ja omistavat elämänsä pyrkimykselle luoda parempia olosuhteita ja mahdollisuuksia esimerkiksi kehittyvien maiden koulutuksen kentällä. Lisäksi olin haaveillut liikkuvasta urasta; mahdollisuudesta nähdä uusia maita ja tutustua erilaisiin kulttuureihin ja ihmisiin. Työ kansainvälisellä järjestökentällä mahdollistaisi haaveeni olla mukana luomassa parempia tulevaisuudennäkymiä maissa, jotka eivät ole vielä saaneet rakennettua esimerkiksi pysyvää ja pitkäjänteistä koulutuksellista infrastruktuuria- tekemään merkityksellistä työtä vaihtuvissa ympäristöissä.

Tämä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä todella elämältäni haluan. Ehkä minusta on tullut vanha, mutta yhtäkkiä aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää, kuinka paljon arvostan rutiininomaista arkea, mahdollisuutta viettää aikaa läheisten kanssa, säännöllisiä urheilumahdollisuuksia, tuttua, puhdasta ruokaa ja elämän ennakoitavuutta. Olin aikaisemmin karsastanut tätä kaikkea, ja pyrkinyt sisällyttämään elämääni mahdollisimman paljon uusia ja odottamattomia asioita ja päätöksiä. Pyrkinyt elämään ennakoimattomasti ja ennakkoluulottomasti- elämä on lyhyt ja kaikki tarjotut mahdollisuudet tulee käyttää. Nyt en halunnut enää muuttaa elämääni senkään vertaa, että muuttaisin Jyväskylään kahdeksi vuodeksi.

Heinäkuun lopulla saapui päivä, jona opiskelupaikka piti hyväksyä- jätin sen hyväksymättä. Päätös oli pelottava, sillä mikään ei ole pelottavampaa kuin se, että huomaa valinneensa väärin. Onnekseni tunsin kuitenkin katumuksen sijaan helpotusta, eikä tunne ole muuttunut tähän päivään mennessä. Tuntuu, että todellinen valinnanmahdollisuus uran suhteen tuli eteeni juuri oikeaan aikaan. Pääsin kurkistamaan toiselle puolelle, miltä elämäni voisi näyttää, jos pääsisin toteuttamaan haaveeni kansainvälisestä urasta, ja vietettyäni tarpeeksi aikaa haavekuvissani ne eivät enää näyttäneetkään omiltani, ne eivät tarjonneet sitä arkea, jota itse haluaisin tulevaisuudessa elää.

Tämän päätöksen jälkeen olen ollut hukassa, täysin tuuliajolla tavoitteideni suhteen. Monen vuoden suunnittelu, aikataulutus ja haaveilu olivatkin hetkessä muuttuneet joksikin vieraaksi ja kaukaiseksi. Normaalisti tuntiessani tarvitsevani inspiraatiota ja näkökulmaa elämään lähden ulkomaille, sillä usein uudet kulttuurit ovat mahdollistaneet asioiden katsomisen uusista näkökulmista. Koronan vuoksi tämä ei tietenkään ole ollut mahdollista, ja tuntuukin, että olen viimeiset puoli vuotta vain odottanut. Odottanut, että löytäisin jälleen intohimon tai ´suuren tavoitteen´, jota kohti haluan edetä. Toisaalta tämä aika on ollut ahdistavaa, toisaalta kuin lomaa. Ehkä tämän päivän suomalaiselle nuorille, joista monille maailma on täynnä valinnanmahdollisuuksia, tekee hyvää myös hengähtää ja nauttia tunteesta, ettei ole mitään hajua suunnasta, johon elämä on menossa.