Ahdistaa, on levoton olo… Vois kattoo jotain sarjaa, mut ei jaksa keskittyä… Pitäis lähtee ulos mut ei jaksa nousta… Oota nyt ku mä lähetän tän yhen viestin, tää on tärkee! Oho onkin jo keskiyö! … Ahdistaa

Viime syksyllä myönsin sen, mä oon puhelinriippuvainen. Olin ollut jo aika pitkään, varmaan 10 vuotta, mutta kuten monien muidenkin riippuvuuksien kohdalla, sen myöntäminen itselleen on kaikkein vaikeinta. Eräs tämän kyseisen riippuvuuden ongelmista on se, että se on sosiaalisesti hyväksyttävää ellei jopa suotavaa, koska niin moni muu jakaa saman riippuvuuden. Mulla on aina ollu joku syy miks oon paljon puhelimessa kiinni, teininä pelasin sillä, joskus olin koukussa keskustelupalstoihin ja nykyään en taida osata edes tarkkaan määritellä, mitä mä sillä teen – teen sillä kaiken, ja kaikki ne asiat tuntuu tärkeiltä.

Olin jo pidemmän aikaa pyrkinyt vähentämään puhelimen käyttöä mm. hiljentämällä ilmoitukset snapista, chateista, sovelluksista ja pitkälti kaikesta minkä huomioimista en pidä akuuttina. Olin myös entistä useammin jättänyt puhelimen kotiin kauppareissuilla ja kävelyillä, sekä vaihtanut sen yöpaikkaa sängystä keittiöön. Kuitenkin, vaikka puhelimen käyttö oli vähentynyt, huomasin silti monta kertaa päivässä havahtuvani ajatuksiin kuten; ’ainiin piti maksaa lasku, pitää ostaa junaliput, pitää vastata viestiin tai …’. Kun kyseinen homma on hoidettu, ja puhelin on menossa takaisin laukkuun, putkahtaa jostain alitajunnasta ajatus ’ainiin  yks juttu pitikin vielä tarkistaa…’ ja 10 minuuttia myöhemmin huomaan selanneeni kaikki uusimmat instagram, snap ja fb päivitykset, ja olen jo avaamassa Redditin loputonta informaatiovirtaa.

Kun tämä tapahtuu useita kertoja päivässä, aloin ymmärtää, että en voi selittää itselleni parhain päin 5-6 tunnin päivittäistä ruutuaikaani. Järjestötyöt, opiskelu, whatsapp, insta, podcastit, musiikki, dokumentit, uutiset, raha-asiat, kaikki puhelimen välityksellä, ’vain tärkeitä juttuja’. Tuosta ajasta valtaosa kuitenkin hupenee päättömään ja turhaan tuijotteluun, ja suuri osa vastaanotetusta tärkeästäkään informaatiosta ei päädy tallentumaan muistiini, vaan pyyhkiytyy pois pinnallisena informaationa.

Eräänä iltana kävin jälleen ilman puhelinta kaupassa, ja kävellessäni hiljaisessa lumisateessa kohti kotia huomasin olevani rauhallisempi kuin kertaakaan kuluneen viikon aikana, ja ymmärsin sen johtuvan siitä, että olin oikeasti yksin, ilman whatsapp äänitteitä tai podcast juontajia viihdyttämässä. Miltei heti päätin, että tänään on se päivä, kun kohtaan puhelinriippuvuuteni ja lopetan selittelyn. Heti kotiin päästyäni kuoletin vanhan micro-sim korttini, ja asetin uuden simin vanhaan kapulapuhelimeeni. Piti olla nopea, etten ehdi keksiä liikaa selityksiä ennen kuin puollan päätökseni.

Olin ollut pitkään huolissani sekä muististani että keskittymiskyvystäni. Ne ovat kärsineet, en voi kiistää sitä. Luennoilla on vaikea keskittyä, flow- kokemukset tuntuvat mahdottomalta saavuttaa ja asioita menee korvien ohi valitettavan paljon. Eikä ihme, olenhan älypuhelimella suoritettavan multitaskauksen ammattilainen.

Olen myös aina jollain tavalla inhonnut älypuhelintani, ja haaveillut siitä luopumisesta. En lähtökohtaisesti pidä tekstaamisesta, sillä se sisältää oletuksen siitä, että puhelimelle pitäisi jatkuvasti palata. Multa saattaa myös kestää päiviä vastata viesteihin, ei sen takia, ettei mua kiinnostaisi, vaan sen takia, etten halua jäädä puhelimeen kiinni tekstiviestikeskusteluun. Olen ollut tietoinen siitä, että jatkuva ’velvollisuudentunne’ olla puhelimella on yksi juurisyistä stressaantuneelle ja levottomalle olotilalle. Mut eihän puhelimesta voi luopua herraisä, silloinhan joutuu eristyksiin yhteiskunnasta ja tippuu täysin kärryiltä.

Mä otin riskin ja luovuin. Joulukuun alussa vaihdoin Oneplus6 puhelimesta vanhaan kunnon Nokian kapulaan viikoksi. Palasin kuitenkin täysin takaisin älypuhelimen pariin vasta lähes kuukauden kuluttua. Alkupuolella olin tiukka sen suhteen, etten käytä muuta, kun Nokian puhelinta. Joulukuun puolivälissä tietokoneeni hajottua aloin vähitellen aloin lipsumaan enemmissä määrin takaisin älypuhelimen pariin, täysi vierotus digimaailmasta olisi ollut liikaa. Otin tavaksi käyttää älypuhelinta kotona wifin ääressä, ja Nokiaa ulos lähtiessäni.

Mitä sitten tapahtui?

Aluksi fiilis oli tosi tyhjä. Parina ensimmäisenä päivänä kävellessäni yksin mietin jatkuvasti sitä, miten outoa on olla ilman puhelinta. Ironista. Olo oli myös hieman yksinäinen, tuntui ikävältä, ettei kukaan viestittele tai juttele.

Huomasin myös hyvin äkkiä, että täydellinen irtaantuminen älypuhelimesta on lähes mahdotonta. Laskut piti maksaa puhelimen tunnuslukusovelluksella, lumityövuorot sovittiin naapureiden Whatsapp- chatissa ja salilla treenaaminen ilman musiikkia on uskomattoman väkinäistä. Näitä asioita tehdäkseni jouduin satunnaisesti kirjautumaan kavereiden nettiin. Pääasiassa pysyin kuitenkin poissa älylaitteeltani.

Muutaman päivän kuluttua kokeilun alusta huomasin olevani rauhallisempi, ja kiinnittäväni enemmän huomiota ympäristööni. Ja mikä parasta, aloin ajattelemaan! Oli mielenkiintoista huomata, että ajatuksenjuoksu ja mielikuvitus heräsivät talviunesta yllättävän nopeasti. Kun en ollut jatkuvasti viihdytettävänä, jouduin viihdyttämään itseäni omilla ajatuksillani. Ja tarkoitan tällä sitä, että todella uppouduin pohdiskelemaan erilaisia mieleen tulevia ajatuksia, sillä eihän minulla ollut parempaakaan tekemistä. Pohdin keskusteluja, joita olin käynyt päivän aikana, ja löysin uusia näkökulmia asioihin. Ajatuksiini alkoi virrata myös unohdettuja muistoja, jotka heräsivät huomioidessani tarkkaavaisemmin ympärilläni olevia ärsykkeitä – ääniä, hajuja, ihmisiä. Nämä muistot herättivät jälleen uusia ajatuksia – tähän fiilikseen on aika helppo jäädä koukkuun.

Pelottavinta oli huomata, etten voinut enää paeta huonoja päiviä tai ikäviä tunteita. Minun oli käsiteltävä vaikeitakin asioita ja tunteita, jotka olin tottunut puhelimellani turruttamaan. Jopa vuosien ajan. Mutta se ei ollutkaan niin hirveää, kuin olin kuvitellut. Itseasiassa tämä tunteet turruttavasta välineestä luopuminen tuntui yllättävän terveeltä. Oli mielenkiintoista käsitellä esimerkiksi yksinäisyyden pelkoa, ja kuinka puhelin on vuosien ajan peittänyt tämä pelon. Puhelin ei poista epämieluisia ajatuksia, tai tartu niiden juurisyihin, sen sijaan olin oppinut käyttämään puhelintani epämieluisten ajatusten hallinnan välineenä – ikään kuin maalaamaan seinän päälle, joka on täynnä halkeamia. Halkeamat eivät peity, vaan imevät aina vain lisää maalia. Vierotusaika auttoi minua palaamaan sellaisten asioiden pariin, joiden käsittelemistä olin vältellyt – virheiden ja epäonnistumisien kohtaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Palkintona odottaa kuitenkin omasta itsestä oppiminen sekä mahdollisten negatiivisten ajatusten juurisyiden oivaltaminen.

Mutta mitä jos niitä ei ikinä kohtaa? Niistä on mahdotonta päästä yli. Syntyy kierre, jossa olet riippuvainen välineestä tai tavasta, jolla käsittelemättömiä asioita on helppo turruttaa. Ja mitä kauemmin tämä jatkuu, sitä suuremmaksi säkki kasvaa.

Lopetettuani puhelinlakon tein päätöksen, että tulen tekemään tämän säännöllisesti, kerran tai kaksi vuodessa. En halua luopua puhelimestani lopullisesti, sillä vaikka elämä tuntui ajoittain eksoottiselta aikamatkailulta, tuotti älypuhelimen puute myös paljon haasteita kaupunkilaisen opiskelijan arkeen, jossa suurin osa arjessa pärjäämiseen liittyvistä asioista oli hoidettava puhelimen avulla. Luentosalien tarkistus, ryhmätyöt, bussiaikataulut, pankkiasiat, musiikin ja podcastien kuunteleminen ja kavereiden kanssa juttelu ovat kaikki asioita, joista en halua lopullisesti luopua.

Aika ilman älypuhelinta oli kuitenkin niin virkistävää, että haluan palata siihen tulevaisuudessa silloin tällöin, silloin kun aika tuntuu oikealta. Kirjoitin tuona aikana esseen nopeammin kuin koskaan, ja nautin siitä (flow tila), keskityin siihen, mitä minulle puhuttiin (läsnäolo) ja opin muistamaan ja painamaan asioita mieleeni paremmin. Aikaa vapautui oikeasti tärkeiden asioiden tekemiseen, ja kiireen tunne väheni, kun hoidin yhden asian kerrallaan. Palattuani älypuhelimelleni siirsin some-sovellukset näytölläni erilliselle sivulle ja erilliseen kansioon, jotta välttäisin houkutusta avata niitä. Ja jälkeenpäin olen huomannut käyttäväni puhelinta huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Olen oppinut myös tunnistamaan puhelimenkäytön yliannostuksesta juontuvan levottoman olotilan. Näin karanteenin aikana ruutuaika on päässyt nousemaan, ja joinain päivinä olen huomannut olevani epämääräisen ahdistunut ja levoton – mihinkään ei jaksa keskittyä. Näinä päivinä myös ruutuaikani on ollut jälleen kaukana terveen rajoista. Onneksi siihen on helppo lääke – seuraavana päivänä tiedän, että puhelin saa levähtää pöytälaatikossa päivän ajan.