Siitä huolimatta, että sana ’ei’ on lyhyt, on sen sanominen ollut aina mulle tosi vaikeaa. Tämä on tullut esiin etenkin työpaikoilla, opiskelussa ja kaverisuhteissa. Vuosien varrella olen usein löytäny itseni ajattelemasta, että en oikeasti ehdi tai jaksa tehdä jotain asiaa, lähteä mukaan johonkin tai pysty osallistumaan, mutta kuullut suustani hymyllä varustetun vastuksen ’tottakai!’ Näinä hetkinä olen ajatellut, että se on mun velvollisuus. Jos en suostu johonkin, aiheutan toiselle osapuolelle pahan mielen tai pettymyksen, joten kieltäytyminen ei ole vaihtoehto.

Tämä ajattelutapa johti minuuttiaikataululla täytettyyn kalenteriin, ja tunteeseen hyväksytyksi tulemisesta ja tärkeydestä. Koin olevani tärkeä ihmisille ympärilläni, ja se edelleen ruokki velvollisuudentuntoani olla läsnä kaikkialla ja kaikille. Lopulta johtaen pisteeseen, jossa en ollut enää pitkään aikaan ollut läsnä itselleni, tai oikeastaan tiennyt kuka olin, tai mitä oikeasti halusin tehdä.

Olin jo parin vuoden ajan opetellut löytämään omia rajojani, sillä opiskeluiden alettua kahden kaupungin välillä eläminen, työssä käynti ja opinnot ajoivat minua etenevissä määrin kohti jaksamisen rajoja. Yhä useammin löysin itseni sohvalta makaamassa, ja sovitut asiat tuottivat enemmän ahdistusta kuin iloa. Kynnys ulos lähtemiseen kasvoi, ja käsien puutuminen, tärinä ja hengitysvaikeudet tulivat osaksi arkeani. ’Ei se varmaan mitään vakavaa kuitenkaan ole’.

Viime kesällä näiden oireiden pahetessa meinasin usein pyörtyä noustessani seisomaan, en pystynyt hengittämään, ja silmissä sumeni. Lääkärin tutkimusten mukaan nämä oireet eivät olleet fysiologisia, vaan psyykkisiä, oireita alkavasta paniikkihäiriöstä. Tämä ulkopuolinen lausunto sai minut ajattelemaan todella sitä, mikä on ajanut minut tähän pisteeseen. Ja uskon vastauksen löytyvän siitä lyhyestä, mutta sitäkin vaikeammasta sanasta, ’ei’.

Aloin pohtia, miksi minulle on niin vaikea sanoa ei, ja miksi tunnen tarvetta olla tarpeellinen. Huomasin ajattelevani, että ystäväni eivät halua olla kanssani, mikäli en tee kaikkea mitä he minulta odottavat, en osallistu kaikkiin tapahtumiin, tai kuuntele ja anna neuvoja, mikäli tiedän jonkun niitä tarvitsevan. Samaa aikaa ymmärsin, että moni ympärilläni ei myöskään oikeastaan tiedä mitä itse ajattelen, sillä minulle on aina ollut helpompi asettua kuuntelijan ja neuvojan rooliin, kuin kertoa omista tunteistani.

Huomasin, että halusin ja pyrin olemaan empaattinen muita kohtaan, mutta olin samalla unohtanut empatian itseäni kohtaan. Kuka minä oikeastaan olen, ja mitä haluaisin ajallani tehdä? Oivalsin, että tämän ymmärtämiseen tarvitsen omaa aikaa- sitä, että olen yksin, ja mahdutan arkeeni myös tylsiä hetkiä. Tällöin jouduin kohtaamaan pahimmat pelkoni- jos kieltäydyn tai otan etäisyyttä, jäänkö todella yksin, tunnenko oloni tarpeettomaksi, kuulunko enää joukkoon, tuotanko kaikille pettymyksen? Astuin tuntemattomaan ja otin riskin, opettelin kuuntelemaan itseäni, ja sanomaan rehellisesti, kiertelemättä ’ei’ silloin, kun tiesin sen olevan itseni kannalta oikea ratkaisu.

Nyt voin sanoa, että en ole koskaan ollut yhtä tasapainoisessa elämäntilanteessa, kuin tällä hetkellä. Oman ajan myötä olen löytänyt uudestaan niiden asioiden pariin, joista nautin, ja joista olin luopunut ajanpuutteen vuoksi. En enää pode huonoa omatuntoa siitä, että joskus kieltäydyn annetuista tehtävistä, sen sijaan olen jokaisen kieltäytymisen jälkeen kiitollinen itselleni. Joku viisas on joskus sanonut, että on mahdotonta rakastaa muita, ennen kuin rakastaa itseään. Ymmärrän tämän nyt. Siitä, että opin ensin löytämään, ja sen myötä arvostamaan omia toiveitani ja tavoitteitani on vaikuttanut positiivisesti myös läheisiin ihmissuhteisiini. Olen oppinut olemaan paremmin läsnä lähipiirini elämässä ilman alituista kiirettä ja multitaskausta, kuuntelemaan, ja tulemaan kuulluksi. Huomaten, etteivät ne ihmiset siitä mihinkään katoa.

Vuosien ahdistuksen jälkeen pelko joukkoon kuulumattomuudesta, hylkäämisestä ja alituisesta tarpeesta tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi ovat väistyneet. Olen vihdoin oppinut arvostamaan itseäni, ja se riittää.