Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun muhun iski ajatus, että elämä tälläsena ei riitä. Olin 20 vuotias, pian valmistumassa lukiosta, ja istuin kassapäätteellä iltavuorossa. Yhtäkkiä muhun iski järkyttävä ahdistuksen tunne, ja olo oli kun pakkopaidassa – mä en tiedä mitä mä haluan tehdä elämällä, mutta tätä se ei ainakaan ole. Elämässä on pakko olla jotain muuta, kun vaan se, että elän päivä toisensa jälkeen samanlaista kaavaa, viikonlopun viinipullon palkitsemana. Tän tunteen on elävästi avannut sosiologi C. Wright Mills teoksessaan ’Sociological Imagination’.

NOWADAYS men often feel that their private lives are a series oftraps. They sense that within their everyday worlds, they cannot overcome their troubles, and in this feeling, they are often quitecorrect: What ordinary men are directly aware of and what theytry to do are bounded by the private orbits in which they live;their visions and their powers are limited to the close-up scenesof job, family, neighborhood; in other milieux, they move vicari-ously and remain spectators. And the more aware they become,however vaguely, of ambitions and of threats which transcendtheir immediate locales, the more trapped they seem to feel.(C. Wright Mills 1959, 3).

Mä oon pitkään elänyt mun elämää kun paraskin toimitusjohtaja- tavoitteet ja suunnitelmat asetetaan muutaman kuukauden, enintään puolen vuoden päähän. Edellisen kaltainen elämäntyyli on antanut mulle tunteen vapaudesta; pitkät ja lyhyet reissut, työpaikka, opiskelu, harrastukset, muutokset näissä kaikissa elämän osa-alueissa on ollut mahdollisia, ja ovi uusille ideoille on jatkuvasti auki.

Kyseinen mentaliteetti ei oo kuitenkaan vapauttanu mua siitä tunteesta, että elämä tuntuu tyhjältä, ja mulla on oltava kokoajan portti auki todelliseen vapauteen- eli mahdollisuus jättää tän hetkinen elämä ja lähteä kokeilemaan jotain täysin uutta. Vaikka paperilla kaikki tuntuu menevän ’oikein’ ja just kuten yhteiskunta odottaa, on taustalla kalvanu jatkuvasti tunne, että mikä tän kaiken merkitys oikeasti on.

Melkein vuosi sitten eräs ihminen kysyi multa ihan kasuaalisti, että mikä mun tavoite elämässä on. Mä menin jäihin. ’’Öö… varmaan perhe, ja matkustelua ja jotain kivaa työtä… Mun mentaliteetti on suunnitella elämää vaan puolen vuoden päähän!’’. Keskustelukumppani katto mua kun tyhmää; eikö sulla todella oo mitään suurempaa, mikä ajaa sua eteenpäin ja mihin haluat käyttää sun elämän? Olihan mulla; haluun menestyä kansainvälisellä uralla, haave vanhan harrastuksen korkeushypyn aloittamisesta uudestaan, blogin kirjoittaminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, mutta siinä hetkessä ymmärsin, että en oo pistäny tikkua ristiin näiden haaveiden todelliseen, määrätietoiseen saavuttamiseen. Oon vaan ajatellu, että elämä vie ja nyt on kuitenkin jo liian myöhästä. Mikä tuntuu aika absurdilta kun tällä hetkellä tätä kirjotan.

Tän seurauksena painin koko viime kesän palasina olevan itsetunnon ja identiteettikriisin saartamana. Kyseenalaistin kaiken mitä olin tähän mennessä tehny, ja oliko ne ollut oikeita valintoja. Lopulta lähdin yksin mökille muutamaksi päiväksi miettimään tätä kaikkea. Ja oivalsin mun ongelman: Olin aina miettiny elämää alhaalta ylöspäin, kun todellisuudessa ajatusmaailma piti kääntää päälaelleen.

Aikamatkustin mun elämässä lapsuudesta aikuisuuteen, ja keräsin matkalta niitä asioita, mistä oon haaveillu ja mistä oon ollu onnellinen. Tän jälkeen irrotin itseni ympäristöstä- mitä mä tekisin, jos mulla ei olis perhettä, poikaystävää tai ystäviä, jotka vaikuttaa mun elämään.

Seuraavaksi siirryin pohtimaan, millaisena se elämä, johon Tiina- mummo voi olla tyytyväinen, näyttäytyy kun sitä katsotaan taaksepäin? Elin mielikuvituksen avulla mun elämän takaperin siten, että kaikki asiat mistä oon haaveillut, ovat myös toteutuneet. Tää ajattelutapa avas mun silmät kunnolla ensimmäistä kertaa. Pääsin irti abstraktista ajattelutavasta ’sitten joskus’ ja ’toivottavasti’, ja siirryin ’tähän mennessä’ ja ’toteutunut’.

Tein itselleni tavoitekalenterin. Ei mitään tarkkoja päivämääriä, vaan vuosittaiset määrätietoiset tavoitteet, jotka sisältää yksityiskohtaiset ohjeet muutoksiin, joita mun pitää arjessa tehdä niiden saavuttamiseksi. Viimeinen osuus olikin helpoin; seurata näitä ohjeita.

Nyt oon eläny puoli vuotta tällä mentaliteetilla, joka tuli jäädäkseen. En oo kärsiny enää masennusoireista, tyhjyyden tunteesta tai pakottavasta tarpeesta jättää kaikki ja lähteä. Sen sijaan oon päässyt hurjasti eteenpäin näissä kaikissa tavoitteissa, mitä oon itselleni asettanut. Tää on tuonu mulle rauhan ja tasapainon tunteen, ja viimein voin sanoa, että elämä tuntuu oikeasti merkitykselliseltä. Ajatus siitä, että en voi tehdä jotain koska en osaa, tai koska joku muu on jo parempi, on historiaa. Oon kyennyt osoittamaan itselleni, että jos en osaa, niin opettelen, ja, että monen haaveen toteutuminen on lopulta vain omasta sisäisestä motivaatiosta kiinni.

Mills, C., & Gitlin, T. (2000). The sociological imagination. Oxford: Oxford University Press.